KKO:n ratkaisu muutoksenhausta yhteydenpidon rajoittamista koskevaan päätökseen

Käräjäoikeus oli määrännyt, ettei tutkintavankina ollut A saanut syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin aikana olla yhteydessä muihin kuin avustajaansa sekä valvotusti vanhempiinsa ja yhteen ystäväänsä. A oli kannellut päätöksestä hovioikeuteen, joka ei ollut muuttanut käräjäoikeuden päätöstä. Myöhemmin käräjäoikeus oli poistanut yhteydenpitorajoituksen, minkä jälkeen A oli hakenut muutosta hovioikeuden päätökseen. 

Korkeimmassa oikeudessa oli asiassa arvioitavana se, voitiinko A:n muutoksenhakemuksen johdosta antaa lausunto yhteydenpitorajoituksen lainmukaisuudesta, vaikka hänelle aikanaan määrätty rajoitus oli jo päättynyt. 

Korkein oikeus toteaa ratkaisussaan, että pakkokeinoja koskevaan lainsäädäntöön ratkaisun KKO 2010:64 jälkeen tehdyt muutokset ovat korostaneet tutkintavangin oikeusturvaa yhteydenpidon rajoittamista koskevan asian tuomioistuinkäsittelyssä muun muassa siten, että tällaisesta päätöksestä saadaan erikseen kannella vangitsemisasian osalta säädettyä menettelyä noudattaen. Oikeuskäytännössä on katsottu, että vangitsemisen samoin kuin matkustuskiellon perusteiden lainmukaisuus voidaan tutkia muutoksenhakutuomioistuimessa senkin jälkeen, kun pakkokeinon voimassaolo on päättynyt.  

Korkein oikeus katsoi, että asiallisia perusteita ei enää ole esitettävissä sille, että tutkintavangin yhteydenpidon rajoittamisen lainmukaisuutta ei voitaisi muista henkilökohtaiseen vapauteen puuttumista merkitsevistä pakkokeinoista poiketen tutkia muutoksenhakutuomioistuimessa senkin jälkeen, kun pakkokeinon voimassaolo on päättynyt muutoksenhakuaikana tai muutoksenhaun vireillä ollessa. 

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A:n muutoksenhakemuksen johdosta oli annettava lausunto siitä, oliko yhteydenpidon rajoittamiselle ollut lailliset perusteet, vaikka yhteydenpitorajoitus ei enää ollutkaan voimassa.  

Lue koko tapaus KKO:2018:52 Suomen Laki -hakupalvelusta. 

Lue lisää: