KKO arvioi ylimääräistä tietoa sisältäneen telekuuntelutallenteen ja esitutkinnassa annetun loppulausunnon käyttämistä todisteena

Syyttäjä oli salassapitorikosta koskeneen syytteen tueksi nimennyt todisteeksi pakkokeinolaissa tarkoitettua ylimääräistä tietoa sisältävän telekuuntelutallenteen ja salassapitorikoksesta epäillyn esitutkinnassa antaman loppulausunnon, jossa oli selostettu tallennetusta puhelinkeskustelusta ilmi käyneitä tietoja. Korkeimman oikeuden ratkaisussa lausutuin perustein telekuuntelutallenne ja loppulausunto asetettiin hyödyntämiskieltoon.  

Korkeimman oikeuden ratkaisussa 2016:17 (kohta 19) jo todetulla tavalla pakkokeinolain esityölausumat (HE 14/2013 vp s. 45-46) viittaavat siihen, että aikaisemmasta vapaan todistelun periaatteeseen pohjautuvasta lähtökohtaisesti sallivasta suhtautumisesta on pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n säännöksen myötä siirrytty sääntelyyn, joka ilmentää entistä rajoitetumpaa suhtautumista ylimääräisen tiedon käyttämiseen näyttönä. Siten myös esityöt viittaavat siihen, että säännöksen 1 ja 2 momentissa säädetyt edellytykset ylimääräisen tiedon käyttämiseen rikoksen selvittämisessä soveltuvat silloinkin, kun tuomioistuin päättää ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä.

Korkein oikeus katsoi, että tuomioistuin ei voi pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 3 momentin nojalla laajentaa oikeutta käyttää ylimääräistä tietoa näyttönä tilanteisiin, joissa mainitun pykälän 1 ja 2 momentin mukaiset edellytykset jäävät täyttymättä. 

Ratkaisussa todettiin, että oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimessa ei saa käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa, ellei laissa toisin säädetä, paitsi jos lausuman antajaa ei voida kuulustella pääkäsittelyssä tai pääkäsittelyn ulkopuolella taikka hän on jäänyt asianmukaisista toimenpiteistä huolimatta tavoittamatta, eikä asian ratkaisemista tulisi enää viivyttää. Tällaisten lausumien esittäminen todisteena on saman luvun 47 §:n 2 momentin mukaan kuitenkin sallittua, jos kuultava suullisessa kertomuksessaan poikkeaa siitä, mitä hän on aikaisemmin tuomioistuimelle, syyttäjälle tai esitutkintaviranomaiselle kertonut, tai ei anna kertomusta. Kuultavan aikaisempaa kertomusta saadaan tällöin käyttää todisteena siltä osin kuin suullinen kertomus poikkeaa aikaisemmasta kertomuksesta tai kuultava ei ole antanut kertomusta. 

Tässä tapauksessa kysymystä loppulausunnon käyttämisestä todisteena ei kuitenkaan voitu arvioida yksinomaan edellä selostettujen säännösten perusteella ja rinnastamalla loppulausunto esitutkinnassa kirjattuun kertomukseen. Arvioitaessa oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta oli kiinnitettävä huomiota myös muihin todistelua koskeviin säännöksiin ja periaatteisiin.

Lue koko tapaus KKO:2019:36 Suomen Laki –hakupalvelussa. 

Lue lisää: