Karhinen: Yritysveromaailman suurena haasteena digiyhtiöt

Muutoksen tuulet ja ideat digitaalisen liiketoiminnan verottamisesta jylläävät nyt kaikkialla.

Ranskan parlamentti hyväksyi tiettyihin digitaalisiin palveluihin kohdistuvan 3 % digiveron heinäkuussa 2019. Huolimatta uudistuksen saavuttamasta huomiosta se ei ole lajissaan ensimmäinen: myös useissa muissa valtioissa on otettu viime vuosina käyttöön erilaisia digitaalisiin toimijoihin kohdistettuja veromalleja.

OECD työstää parhaillaan BEPS-projektinsa loppuraporttia digitaalisen liiketoiminnan verotuksesta, ja EU:ssa on puolestaan ehditty luopua paljon kritiikkiä keränneestä digiveroehdotuksesta. Mistä ilmiössä tarkalleen on kyse?

Digitaalisen liiketoiminnan verottaminen tai verottamatta jääminen on herättänyt kansainvälistä keskustelua jo usean vuoden ajan. Vuonna 2013 lanseeratun OECD:n ja G20-maiden BEPS-projektin ensimmäinen toimenpide pyrkii osoittamaan, missä verovuotoa tapahtuu ja mitkä ovat keskeiset syyt siihen. Suurimmat ongelmat vaikuttavat kiteytyvän digitaalisen liiketoiminnan yhteensopimattomuuteen olemassa olevan vero-oikeusjärjestelmän kanssa: lähdevaltion verotusoikeus jää syntymättä, kun kiinteän toimipaikan fyysistä presenssiä koskevat edellytykset eivät täyty. Lisäksi tulon allokoiminen nykyisillä malleilla tuottaa haasteita.

Siirtohinnoittelun saralla keskustelua on herättänyt erityisesti markkinaehtoperiaate (“arm’s length principle”, “ALP”), joka rakentuu ajatukselle siitä, että jokaiselle konserninsisäiselle transaktiolle olisi löydettävissä vertailukelpoinen kohde toisistaan riippumattomien osapuolten väliltä. Esimerkiksi aineettomien oikeuksien kohdalla tämä lähestymistapa ei kuitenkaan toimi.

Tuloverotuksessa uudistusten tavoitteena on verotulojen oikeudenmukaisempi jakautuminen. Siitä, kuinka tämä olisi parasta toteuttaa käytännössä, ollaan kuitenkin montaa mieltä. Kiinteän toimipaikan määrittämistä koskevaan ongelmaan on tarjottu mm. niin kutsutun merkittävän taloudellisen presenssin konseptia, jossa tietyt tekijät (mm. palvelun käyttäjien määrä, palvelun suuntaaminen tietyille markkinoille esimerkiksi kohdennetun mainonnan keinoin) johtaisi kiinteän toimipaikan muodostumiseen. Toisina vaihtoehtoisina malleina on esitetty mittapuun perustamista käyttäjävuorovaikutukseen (user contribution) tai aineettomiin oikeuksiin (marketing intangibles), eli painoarvoa annettaisiin joko palvelun käyttäjien luovuttamille henkilötiedoille tai yhtiön aineettomille oikeuksille tietyn valtion piirissä. Tällaisina voidaan pitää esimerkiksi sosiaalisen median käyttäjän luovuttamia tietoja vastineeksi media-alustan ilmaisesta käyttämisestä, tai jälkimmäisessä mallissa tietyn tavaramerkin näkyvyyttä valtiossa.

Myös markkinaehtoperiaatteen rinnalle on viimeaikaisessa keskustelussa noussut kilpailevia toimintamalleja: destination-based cash flow tax (”DBCFT”), kaavamainen jakoperiaate (formulary apportionment) sekä viimeisimpänä ns. RPA-menetelmä (residual profit allocation). DBCFT:ssä allokointi kytkeytyisi siihen, missä kulutus tapahtuu – näkökulma, joka on ollut erityisen suosittu erityisesti Yhdysvalloissa. Formulary apportionment -menetelmässä tulo puolestaan jaettaisiin konsernitasolla kaikkiin niihin maihin, joissa arvo luodaan. Jakoavaimina toimisivat myynti, varallisuus ja henkilöstön määrä. RPA-malli on uusin siirtohinnoittelumaailmaa kohahduttanut vaihtoehto, jossa voitto jaettaisiin rutiini- ja residuaalivoittoon. Rutiinivoitto määritettäisiin ALP-menetelmää hyödyntämällä ja kohdennettaisiin lähdevaltioon, residuaalin ohjautuessa kohdevaltioon. Kohdevaltioihin allokoitavan tulon jakamisessa voitaisiin hyödyntää esimerkiksi edellä mainittuja käyttäjävuorovaikutukseen tai aineettomiin oikeuksiin liittyviä mittapuita.

RPA-menetelmän vahvuuksiin lukeutuu myös sen pohjautuminen jo olemassa olevaan ALP-periaatteeseen; sen laajempi käyttöönotto ei vaatisi perinteisten kansainvälisten veroperiaatteiden kääntämistä päälaelleen.

OECD:n tavoitteena on BEPS-projektin keinoin vastata modernin liiketoiminnan asettamiin haasteisiin ja luoda uudet suuntaviivat kansainväliselle verotukselle. Verotusperiaatteiden mukauttaminen erityisesti digitaalista liiketoimintaa vastaavaksi on kuitenkin osoittautunut haasteelliseksi – uudet mallit eivät saisi johtaa kaksinkertaiseen verotukseen tai digitaalisessa ympäristössä toimivien yhtiöiden eriyttämiseen muusta liikemaailmasta, vaan uusien periaatteiden ja mallien tulisi soveltua kokonaisvaltaisesti moderniin liiketoimintaan. OECD:n loppuraportti ongelman tiimoilta ilmestynee 2020.

***

Yhteistyössä PwC:n kanssa. 

Artikkeli julkaistu ensimmäisen kerran 13.8.2019.

Lue lisää: